[Lly] Käsivarren vaellusta ja IBAa (pitkä)

[Petri Vainio]

Tervehdys, Lapin-lista!

Vaeltelin viime viikon Käsivarressa. IBA-laskenta tuli vanhan  
luontoharrastuksen värittäjäksi. Varoitus: tässä ylipitkässä viestissä  
on enemmän fiiliksiä kuin lintuasiaa. Havainnot ovat linjalomakkeilla,  
atlastietokannassa ja lähipäivinä Tiirassa.

Kun lauantaina 16.6. läksin, Tsoahpejavri oli vielä enimmiltään  
jäässä, jonka päällä lepäili tunturikihutusina ja sulassa muutama  
kuikka. Varsinaiset lumikenttien kahlaajat tapasin seuraavana päivänä,  
kun laskin linjaa Kuonjarvaaran lounaisrinteessä. Lapinsirrit  
soidinsivat innokkaasti monikymmensenttisen lumipatjan päällä  
jääkiteitten tihkuessa taivaalta. Kova on lisääntymispaine. Pulmuset  
toki mukana säestivät. Mustaviklo oli havainnut kevään tulleen ja  
paineli tiukasti kohti pohjoista n. 900 m mpy. Tuolljehuhputin  
suunnassa oli niin tolkuttomasti lunta, ettei tarvinnut haaveilla  
Lossun ja Haltin suuntaan ylänköreittiä kulkevansa. Murkukin yritti  
iskeä päälle.
Jos oli lapinsirri Kuonjarvaggin runsain kahlaaja, Kahperuksen  
kaakkoispuolella kapularadan varressa sen osan otti keräkurmitsa:  
kuusi paria ja kolme yksinäistä lintua viihdyttivät matkaa Meekolle.  
Viihdykettä tarvittiinkin, kun tossun painuessa hangen läpi vastaan  
tuli aika ajoin puro. Tätä ennen Kuonjarin tuvalla oli Nooan arkin  
meininkiä, kun vettä ammentaessani tuijottelin lähietäisyydeltä  
tylliä, suosirriä, lapinsirriä ja kapustarintaa – kahta kutakin.
Meekon ympäristössä oli pesinnän valmistelu vauhdissa, pajulinnut  
kantelivat riekon höyheniä ja nitkut heiniä. Venemaan lompolossa kolme  
lapasotkaparia taisi odotella pesimävesien vapautumista jäästä. Muut  
retkeläiset kertoivat yhtenäisen lumipeitteen alkaneen pari kilometriä  
Haltin autiotuvilta etelään.
Kilometriruudun reunan seuraaminen toi aamuihin väriä.  
Reitinvalintoihin ei päässyt, kun gepsi ilmoitti tiukasti suunnan.  
Joka aamun kuusikilometrisen jälkeen sai sentään siirtää elektroniikan  
reppuun ja jatkaa perinteistä suunnistusta.
Porojärven tuvan vajan katolla päivysti kihu. Rauhallinen oli. Liki  
viimeinen sitä sorttia. En vielä aavistanut odotettavissa olevaa  
atakkien määrää. Sinirinta oli väsännyt pesän aivan kämpän viereen,  
kuutta munaansa hautoi.
Tunturipöllöodotukset kasvoivat, kun Porojärven AT:n pihalla vilisi  
jos jonkinmoista myyrää ja paljon. Ilmeisesti runsas peltomyyrämäinen  
laji oli lapinmyyrä.
Harroaivin suuntaan linjaa kulkiessani aloin törmäillä vesipääskyihin  
ja suokukkoihin. Pikku suolla liki Harroaivia lepäili reissun suurin  
hanhitokka: 11 lintua. Kihut alkoivat vähitellen käydä hyökkäileviksi.
Poroharjun äärellä oli jo liki kesä. Lunta näkyi vain tunturien  
rinteillä ja puronvarsipusikotkin olivat lähes täydessä lehdessä.  
Karravaaran ympäristön järvillä touhusi toista kymmentä vesipääskyä.  
Tässä vaiheessa viileä kevätsää alkoi muuttua varsin kesäiseksi. Lämpö  
nousi noin 10 asteeseen. Kulkemista ajatellen juuri sopivaksi,  
köllimiseen vielä viileäksi. Muista retkeilijöistä havaintoja ei enää  
tullut havaintoja, ei tullut viiteen päivään. Kalottireitin  
ulkopuolella sain olla rauhassa, minkä tosin varhempien kokemusten  
perusteella olin aavistanut.
Karravaaran ympäristöstä irtosi linjojen ensimmäinen hykly. Samoin  
ensikäki. Riekkojen suhteellinen vähyys pisti edelleen silmään.  
Kirjasin ne sitten linjojenkin ulkopuolella ylös. Liioin petoja ei  
kiusaksi asti ollut. Saivaaralla sentään ehti varoitella piekana,  
Tenomuotkan ympäristössäkin lennellä parina päivänä. Jokin Tiiran  
piilottama ad-merikotka hiukan aiemmin matkalla koilliseen.
Anuntivaaran kostea lounaisrinne toi reissupinnaksi punakuirin –  
naaras varoitteli sitkeästi. Samalta seisomalta paljastui myös kaksi  
pikkukuovireviiriä, pari ja yksinäinen lintu ilmoittivat alueestaan.  
Suokukot eivät ilmoitelleet, kunhan lennähtelivät, akkoja.
Anuntivaaran laelta olin katsellut Rommaenon ylityspaikkaa.  
Erityisesti en Raittijärven kautta olisi halunnut kiertää.  
Anuntijärven länsipää oli vaikuttanut kiikarein lupaavalta. Aikomaani  
kahluupaikkaan päästyäni aloin katua. Kosken niskassa syvyys ja kivien  
taajuus olisi ollut sopiva, virran voima pelotti. Niskan yllä taas  
näytti muutamin kohdin aivan liian syvältä. Askelsin siis kohti  
Raittijärveä.
Jokainen säästettävä metri pitäisi ilmeisesti jostain syystä säästää.  
Yritin paristakin kohdasta turhaan Rommaenon yli – eteläranta  
osoittautui toistuvasti liian syväksi reppu selässä kuljettavaksi.  
Adrenaliinia oli pyrähtänyt verenkiertoon. Suuta kuivasi melkoisesti,  
veden vilpoisuutta en edes pannut merkille. Kyllin aikaa tärvättyäni  
marssin Raittijärven saarikahlaamoon ja siitä tuskitta ja  
turvallisesti yli. Vettä oli alle kolme jalkaa – repun pohja ja  
jalkoväli jäivät tässä pesemättä. Ylityksen jälkeen huomasin  
alaraajojen terveen punoituksen, taisi vesi viileää olla, joskin  
taatusti lämpimämpää joessa kuin lompoloissa.
Reissun hienoin hoviniiaus koitti Rahpesoaivin länsirinteessä.  
Majesteettinen kihu sai nöyrän etelän miehen osoittamaan kunnioitusta.  
Läheltä meni, en tosin tiedä, olisiko niiaamattakaan osunut.
Ahkoaivin ja Tshaibman väli oli minulle historiallisesti vieras alue.  
Vaikuttava lohkareikkoerämaa, jossa kuitenkin pystyi varsin hyvin  
kulkemaan. Paikoin mannerjään väistymissuunta tosin oli turhan helppo  
tunnistaa. Melkoisia notkoja. Kosteikoilta kuului pikkukuovi, kihut  
pitivät nyt aiempaa paremmin valppaana. Taisi olla kolmekin paria  
varsin pienellä alueella.
Tshaibman itäpuolisen järven ääreltä löysin mainion telttapaikan.  
Paremman kuin maaston muotojen, turpeisuuden ja kivikkoisuuden  
perusteella voisi arvatakaan. Kavereita vain oli aika vähän: pari  
kihua ja pikkukuovi, ei vielä ensimmäistäkään sääskeä.
Tshaibman kaakkoispuolen kiertävä linja osoittautui antoisaksi.  
Poskettoman pajulintumäärän lisäksi muutakin ilmaantui. Tiira ei  
innostunut metsäkirvisestä, mutta mulle koivikossa majaillut pari oli  
uusi suuri Käsivarren-elämys. Hetkeä aiemmin olin jo riemuinnut  
rautiaisparista. Pikaisesti katsoin kartasta, että olen varmasti  
oikeassa maakunnassa. Linjalla tapasin myös vanhan tutun vuosikymmenen  
takaa. Tunturisopuli esittäytyi oikein kunnolla. Ukulihaaveet saivat  
taas uutta pontta.
Pian linjan päätyttyä mustaviklot äityivät pikkusuolla hurjaan  
kikitykseen. Eivät selvästikään nauttineet seurastani. Retken pahimman  
suunnistusmokas, typerän suorastaan, aika tuli. Kävelin kohti  
Kaskasjokea, ihastelin pajulinnun pesänrakennustaitoa ja kirjailin  
atlashavaintoja, kun eteen tuli vuolaahko joki. Virtasi juuri  
sopivasti pohjoisesta etelään, juuri sopivan kapeana. Pienen hakemisen  
jälkeen askelsin kiviä pitkin yli ja lähdin yläjuoksulle. Kilometrin  
verran taivallettuani otin vaihteeksi pään käyttöön. Olin puskenut  
sitkeästi pohjoiseen länteen laisinkaan kääntymättä ja suvantoakaan  
näkemättä. Enhän minä missään Kaskasjokivarressa ollut, Bovdnajohkaa  
seurasin.
Oikeankin Kaskasjoen yli pääsi kenkiä riisumatta. Autiotuvalta  
parisataa metriä alavirtaan oli kelpo paikka. AT:lta parikymmentä  
metriä ylävirtaan olevasta matalan veden kahluusta en olisi nyt  
lähtenyt riisumatta kokeilemaan.
Koskapa halusin katsastaa Juovvatshohkan lammet, rykäisin tuvalta liki  
suoraan ylös. Helposti nousi keski-ikäinenkin äijä rinkkoineen.  
Pitkästä aikaa oli taas mainittavasti lunta tossujen alla. Lammilla  
oli kihuja 6 + 13, kahlaajista suosirrejä, suokukkoja, tyllejä ja  
vesipääskytusina. Alli ja pieni pilkkasiipitokka edustivat  
vesilintuja. Tämä nousu kannatti lintumielessäkin. Lampien rannat  
olivat kyllä kiintoisia: kulkureittinä olivat allikoista esiin  
pistävät mättäät.
Etelän suuntaan laskeutuessani lapinsirkku liki esitteli pesäänsä,  
pomppasi hautomasta alle metrin etäisyydeltä. Eipä tarvinnut paljon  
mättäitten joukosta munakuppia hakea. Tuli atlakseen kasikakkonen.
Ropin pusikkotuvan lähestyminen meni multa perinteisesti pieleen.  
Tällä kertaa läksin seuraamaan Ropilta tulevaa kivipyykkipolkua.  
Kilometrin sain sitten joenrantavitelikössä  painaa. Pitäisi jo kolmen  
kerran jälkeen uskoa, että Ropijokivarteen aletaan laskeutua vasta,  
kun rinteestä näkee kämpän ja liki jokaisen sen saavuttamiseksi  
tarvittavan askeleen sijan. Ensimmäiset sääsketkin löysivät nahkani.
Ropin AT olikin niin vinossa, ettei sisään meinannut päästä, kun  
rappuset pönkkäsivät oven. Neljä vuotta sitten se taisi olla  
toisinpäin kenossa. Juhannusaaton aamua piristi hampaitten pesun  
aikaan klo 2.45 länsipuolen suolle saalistamaan saapunut suopöllö.  
Siitä olinkin vaellusseuraa jo vuosia toivonut.
Ropin länsirinteen linja oli aidosti tylsä. Näitäkin tietysti täytyy  
laskea, jottei harhaista kuvaa erämaa-alueen paritaajuuksista tulisi.  
Pajulintuja oli yllättävänkin paljon pientä pensasta kasvavassa  
rinteessä. Selkärangattomia oli niin, että piti Offia partavedeksi  
panna. Viissetoaivin ja Piiporniban väliset ylänköpalsasuot pitäisi  
kompata tarkemmin, kuin tarmoni salli. Ajatus oli jo illaksi itselleni  
lupaamassa kylvyssä.
Jovloluobbalissa kellui lapasotkapari. Sen jälkeen keskittyminen  
kohdistui lompoloon laskevaan Njamahjohkan (?) latvaan. Yllättävän  
kova ylityspaikan haku tuli. Suppijoki hetkeä myöhemmin vasta vaikea  
olikin. Ehkä retken haastavin kahluu. Juuri ja juuri reppu kastumatta  
selässä saattoi turvallisesti tulla.
Suppikämpän (Puvrrasjoen) tyhjyys jaksaa aina ihmetyttää.  
Erämaa-alueen miellyttävimpiä tupia - nyt juhannusaaton  
iltapäivästäkin liki sääsketön – eikä tunnu lumettomana aikana  
kulkijoita riittävän. Nyt ei kyllä laaja puoli mullekaan kelvannut.  
Siellä toistettiin Flemingin kokeita – penisilliiniviljelmä oli  
laskiastiassa kasvanut vissiin viimeisistä hankikeleistä lähtien.  
Siivosin toki, vaan nenäni ei sallinut väljyyden hakua. Tyydyin  
pienempään puoliskoon.
Sain haaveilemani kylvyn. Puvrrasjoki oli kiistatta raikas ja vuolas.  
Puhtoisena kelpasi katsella kolmen määrittämättä jääneen ison pedon  
kaartelua Peeravaaran päällä. Hissukseen valuivat länteen, ehkä pois  
valtakunnastamme.
Juhannuspäivänä sain toistuvasti riisua housuja, kun linja kulki  
Puvrrasjohkan yli. Yllättävän niukka lajisto aina ylängölle asti.  
Virdniladdu oli aivan jäässä, pilkillekin olisi ehkä arvannut.  
Puvrrasjoen latvalompolot olivat kahlaajien aluetta. Tyllejä,  
keräkurmitsoita, suo- ja lapinsirrejä, suokukkoja ja pässejä oli  
tarjolla. Samoin lunta. Piti suuntaamani Juovvatshorrun länsipuolelta,  
mutta lumikenttien väistely ja pulmukaiset ohjasivat huipulle. Tulihan  
uusi tunturinlaki puolivahingossa pinnalistaan. Laakealla laella  
kiirunakukko katseli komeaa kilpailevaa urosta ja äityi narisemaan.  
Enpä ollutkaan aiemmin kesäkuussa kuullut. Toinen lintu teki saman  
tuokiota myöhemmin. Hiukan pullistelin, ennen kuin jatkoin kohti  
Salmivaaroja.
Salmivaaroillakin oli satulan lompolo vielä jäässä, lapinsirrit sillä  
soidinsivat, tylli huusi nimeään. Juhannuspäivänä löin telttani  
Salmijärven lounaispuolelle. Taas tasainen liki kivetön harju – kiitos  
jo mennyt mannerjää! Järvi oli liki linnuton: pari sternaa ja  
kalalokkia, taisi kihukin pistäytyä. Lähilompololla oli sentään pari  
punajalkavikloa äänimailmaa rikastuttamassa.
Lähes linnuton linja tuli viimeiseksi aamuksi. Paras anti oli tosin  
vuodenpinna: harmaakuvemyyrä (sentään samasta pääjaksosta).  
Tsoahpejavri näytti viikon aikana vapautuneen jäistä. Saanan lehto  
tarjosi viimeiseksi päiväksi vielä ruokaa kantavan sepelrastaan.  
Säitten haltia väänsi lämmön turhan kovalle, hiki tirskui. Ennen  
nääntymistä saavutin Retkeilykeskuksen ja Elli-Marjan taksikyydin.
Poistuin 48 IBA-linjakilometrin jälkeen 60 reissupinnan kanssa.  
Falcoitta, tunturipöllöttä ja sinisuohaukatta jäin. Maakotka sentään  
meni plusmiikasta parinkymmenen metrin korkeudessa.
Ainakin vaeltamiseen hurahtaneille IBA-laskenta antaa uutta  
retkensisältöä. Tulee koivikoita ja pensaikoita kompatuksi enemmän  
kuin perinteisellä turhankävelyllä. Suositan lämpimästi.

--Petri, Suomen Turusta