[Lly] Narinoitta paras

[Timo J. Leppänen]

NARINOITTA PARAS



Hetasta polkupyörällä Ylikyröön

Maanantainen kiirunaton hortoilu Pyhäkerolla jäi hieman jurppimaan. Eihän se 
oikein sovi Ounaksen juurella asustelevalle hettalaiselle, että vielä kesäkuun 
alussakin tuo kummallinen narinalintu puuttuu kuluvan vuoden 
lintuelämysnautinnoista.

 Olin jo mainita yhdyssanan vuoden….. (p-alkuinen 5-kirjaiminen sana), mutta 
jätinpä kirjoittamatta. Viimeisessä Tola & Keino –lehdessä eräs kirjoittaja 
arvosteli kovin sanoin lintusuorittajia, joten ainakin näin julkisilla 
palstoilla kannattaa keskittyä enemmän lintunautintoihin. Siksi en lähtenyt 
Enontekiön ylikansoitetuille lintutorneille. Puolustan kuitenkin sen verran 
paikallisia lintukansalaisia, että kyllä viime aikoina Sotkajärvelläkin 
tapaamani henkilöt ovat olleet miltei 100-prosenttisesti etelän pinna-Veikkoja 
ja -Tiinoja. 

Mutta, käynpä vihdoin asiaan. Öljysin keskiviikkoaamuna pyöräni ketjut, laitoin 
kypärän päähän sekä repun selkään. Suuntana oli tällä kertaa itä. Ensimmäinen 
lintuelämys osui kohdalleni Vuontisjoen sillan kupeessa. Elämys tosin on hieman 
huono sana kuvaamaan tienposkessa kuolleena maannutta kirjosieppokoirasta. 
Olipa ollut linnulla huono tuuri. Oli välttänyt viidakoiden ja aavikoiden 
vaarat, Välimeren maiden pyssymiehet ja päätyi kuolemaan lappilaisen duunarin 
auton töytäisemänä.

Sain viikonvaihteessa vinkin Peltovuomassa mahdollisesti pesivästä 
pikkuvarpusesta. Lajia on tavattu Enontekiöllä miltei satunnaistakin vähemmän. 
Yritin tutkia Ponnikosken sillanpieliä ja ympäristöä, mutta navakassa tuulessa 
kuului lähinnä tuulen ujellusta.

Olin matkalla Ylikyrön Vuontispirtin maisemiin, minne kertyy kotoa matkaa 64 
kilometriä. Ennen vanhaan nuoruuden innolla homma olisi ollut jo etukäteen 
selvä. Matkaan menisi kolme tuntia. Mutta, voi voi! Ei auta, että laitan syitä 
pysähtymisille, vastatuulelle, huonolle kunnolle ja ikääntymiselle. Aikaa 
matkaan kului tuplaten. Homma on siis puolittunut ja toisaalta tuplaantunut. 
Nuoruuden innosta on jäljellä vain into ja matkaan kulunut aika on 
kaksinkertaistunut. Liekö kellään matemaatikolla hyvää kaavaa ja teoriaa 
kyseisen ongelman ratkaisemiseksi.

Kaikkea ei pidä kertoa, joten jotain pitää salatakin. Sen verran kuitenkin 
arvaan mainita, että pysähdyin toiveikkaasti eräälle järvelle kiikaroimaan 
raskaan sarjan lintuja (alli, pilkkasiipi, mustalintu, lapasotka). Tunnelma oli 
kuitenkin kuin Kankkulan kaivolla, vain yksi sinisorsa ja parisenkymmentä 
telkkää. Olin jo heittää Hawkella vesilintua, kun huomasin vastarannalla 
lentävän ladonoven. Siellä se upeasti kaarteli ja kierteli. Elämys oli miltei 
sataprosenttinen, vaikka olen tavannut lajin aiemminkin kyseisessä lutakossa.


Ylikyrö ja Pallas-Ylläs kp

Viimeiset kymmenen kilometriä olivat yhtä tuskanhikeä. Vaikka Ounasjoen 
rantamia seuraileva tiemaa onkin yhtä alamaata, niin navakka vastatuuli pisti 
puuskuttamaan enemmän kuin tarpeeksi. Käännyin sitten Overkyröstä kohti 
Vuontispirtin maisemia. Majoituin eräälle mökille. Heitin hieman sapuskaa 
helttaan ja murukahvit kurkkuun. 

Niin kuin en olisi muka ollut vielä aivan uuvuksissa, otin pyörän parkista ja 
polkaisin kohti Vuontisjärven laavua. Minulla oli melko tuoretta tietoa siellä 
majailevista pikkulokeista ja tiesin niitä siellä tähän aikaan vuodesta aina 
lentelevän. Jotta kaikki tai ainakin osa menisi päin prinkkalaa, järvellä ei 
lentänyt lokin lokkia. Vain pari hikistä lapintiiraa kirkui ja kieppui veden 
pinnan yllä. En jäänyt paikalle itkeä tillittelemään vaan jatkoin polkemista 
kohti Montellinmajaa. Arvatkaapa, miltä tuntuu polkea niin sanottuja 
mönkijäpitkoksia, jotka on tehty siten, että jokaisen lankun väliin on jätetty 
enemmän tai vähemmän rakoa? Jos kaikki menee hyvin, matka hujahtaa hetkessä. 
Jos kaikki ei mene hyvin, tiedossa voi olla kanalento ja lasarettimatka. 
Uupuneena valitsin välivaihtoehdon. Talutin polkupyörää pitkospuiden kohdalla.

Montellinmajan vieraskirjasta luin, että lähistöllä oli tavattu eräs lintulaji, 
josta olisi paukahtanut minulle uusi Enontekiölaji. Kiikaroin mennen tullen 
lähitienoita ja näin parikin lintua, jotka olivat juuri tuon lintulajin 
näköisiä, mutta eivät tietenkään sama lajia. Olisikohan etelän 
lintuharrastajalle sattunut niin sanottu erehdys? Nuo lintulajit kun 
muistuttavat hieman toisiaan.

Tässä vaiheessa olin pyöräillyt jo 68 kilometriä ja noussut rinnettä ylös 
tunturiin. Teoriassa olisi pitänyt olla uuvuksissa, ja ehkä myös käytännössä? 
Eija minua välillä muistuttaa, että et ole enää mikään nuori mies, lähempänä 
kuuttakymmentä kuin viittäkymmentä. Silläkös meno on joskus niin tahmeata?

Teoriat ovat teoriaa ja kävelykilometrit kävelykilometrejä. Niinpä otin suunnan 
Vuontiskeron huipulle, missä oli hiljattain tavattu kiiruna. Olin nousukiidossa 
kun havaitsin kahden korpin kaartelevan pitkin rinteitä välillä miltei maata 
nuoleskellen. Siitäkös kuovit, pikkukuovit ja keräkurmitsat repivät kimononsa. 
Lopulta olin huipulla. Kiertelin siellä ja täällä, mutta mitään kiirunaa ei 
löytynyt. Myrskysäässä täytyi pitää välillä kiinni lippalakistakin, joten 
ihmekös tuo, että mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Katsoin parhaaksi lähteä 
paluumatkalle, onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa kiirunan etsimiseen. Korpit 
seuralaisineen jäivät jatkamaan kissa ja hiiri leikkiään.

Yritin uudelleen paluumatkalla etsiskellä Röyninkurusta mahdollisia rautiaisia 
ja peukaloisia, mutta treffeistä ei tullut sen valmiimpaa.


Yön yli nukuttuani

Tein vielä torstaiaamuna pienen kierroksen lähistölle. Elämysmekastusta oli 
riittävästi, mutta mitään uusia lajeja en havainnut.

Pakkasin tavarat reppuun, laitoin kämpän ovet lukkoon ja lähdin ostamaan 
Raattaman kaupasta evästä paluumatkalle. Pepsiä puolentoista litran pullo, 
pussillinen mettäkakkoja, iso jäätelötuutti, pari suklaapatukkaa, nakkipakka ja 
ovipielestä ilmainen Enontekiön Sanomat. Sanokoot terveysheput mitä tahansa, 
ruoka- ja juomapuolesta!

Sitten otin suunnan kotia kohden. Eilinen vastatuuli ei ollut kääntynyt 
miksikään, joten sain polkea hyvässä myötätuulessa, joskin osat vaihtuivat 
Hettaa lähetessä. Puolet matkasta ripsi hieman vettä, mutta sen verran vähän, 
että pysyin kohtalaisen kuivana. Täytyy ihmetellä, miten 150 kilometrin matka 
kahdessa päivässä tuntui uuvuttavalta? Vielä parikymmentä Almanakkaa sitten 150 
kilometrin päivämatka olisi ollut suupala, ja sen jälkeiset lisäkilometritkin 
olisivat vain lisänneet ajonautintoa. No, aikansa kutakin.

Reissuni oli sellainen ”mä näitä polkuja tallaan” keikka, jolta ei kertynyt 
mitään tieteellistä materiaalia, koska reitti ja paikat olivat umpituttuja. Ja 
tällä iällä ei enää uskalla maastoon mennä, sillä sinnehän saattaa eksyä…

TJiiL