[Lly] Kerran keväällä Paamajärven tiellä

[Timo J. Leppänen]

Teree!


Teorian oppitunti:

Lähdin eilen Päijänteen länsirantamilta kohti Villiä Pohjolaa. Mietin matkalla, 
miten kauniissa kesäisessä säässä ja yössä, kierrän Ylitornion ja Pellon 
lintupaikkoja. Tavoitteena oli heilauttaa vauhdilla näiden kuntien elispinnani 
reippaasti päälle viidenkymmenen. Lämpimänä kesäyönä voisin vaikka yöpyä 
maastossa ilman telttaa ja makuupussia.

Käytäntö:

Ylitornion ja Aavasaksan tienvarsipöheiköt lilluivat enemmän ja vähemmän 
vedessä. Vesilinnut tuntuivat olevan kateissa. Syötyäni A-saksan grillillä 
makkaraherkun (ei kuulu normaalin ruokavaliooni) ajelin ensin Portimojärvelle. 
Rannalla tuuli sen verran kylmänoloisesti, että piti heittää pitkät kalsarit 
välihousuiksi. Tornilla tuuli vielä enemmän. Kovin kauaa en sitten siellä 
vanhentunut. Härkälinnut pitivät järvellä omaa konserttiaan, pikkulinnut 
rantametsikössä, mutta minua ei suuremmin laulattanut.

Ilta alkoi hämärtyä. Hämärtyi jopa tarpeettoman paljon. Arvoisat lukijathan 
muistanevat, että kärsin silmälasivajeesta, ja siten joudun olemaan ja elämään 
aurinkolasit nokallani. Käännyin päätieltä sivutielle ja siitä edelleen 
Paamajärvelle johtavalle tielle. Olipahan melkoinen erämaatie. Alkumatka meni 
vielä kohtalaisen hyvin, mutta sitten kivet ja puut suurenivat. Tietä ei ole 
näemmä mitoitettu matalille urheiluautoille. Epäilin jo, että tietä ei ole 
kukaan ajanut sen rakentamisen jälkeen. Laitoin radion kovemmalle, jotta kivien 
kolina kuuluisi sisälle vähemmän. Kello kahdenkymmenenkahden jälkeen, tummat 
aurinkolasit päässäni, minulle ei ollut enää viimeisen puolen kilometrin aikana 
selvää, ajanko tiellä vai metsikössä. Lopulta kuitenkin puut olivat niin 
suuria, että oli pakko pysäyttää auto.

En ehkä ollut perinteisen lintubongarin näköinen, kun lähdin pikkukengissä, 
aurinkolasit silmillä sekä stetson päässäni etsimään lintutornia? Perinteistä 
Murphyn lajia noudattaen kävelin tietenkin ensin väärään suuntaan. Vaan ei 
hätää, käänsin polvilumpioni 180 asteen verran paluusuuntaan ja torni löytyi 
lopulta kohtuullisen ripeästi.

Kellon lähennellessä kahtakymmentäkolmea aloin kiikaroimaan järvelle. 
Aurinkolaseilla katseltuna sieltä näkyi vain joutsenia. Lokkiarmeijaa lukuun 
ottamatta järvellä ei mitään suurta draamaa näytelty. Mietiskelin itsekseni, 
että taidanpa yöpyä tornissa tai sitten laavulla. Jonkun ajan kuluttua alkoi 
kuulua kummaa pärinää. Katselin niin sanotulle tielle päin. Matalan metsikön 
takaa alkoi näkyä päitä ja virvelinvapoja. Lopulta matkustajat sekä kulkuneuvot 
näkyivät kokonaan. Viisi nuorta miestä oli tulossa kalastamaan kahdella 
mopolla. Esimerkillistä toimintaa! Pitäisi hankkia kavereille 
ympäristönsuojelupalkinto, kun selvisivät korpeen niin vähillä kulkuneuvoilla 
ja siten polttoainetta säästäen. Mikäli paikalle olisi saapunut viisi 
lintuharrastajaa, rannalle olisi ehkä ilmaantunut viisi muuta autoa omani 
lisäksi?

Kun tulokkaiden lisäksi myös taivaalta alkoi räpsiä vettä, tulin siihen 
tulokseen, että Paamajärvelle en jää vanhenemaan. Paluumatkalla oli naurussa 
pitämistä. Olisipa virkavalta sattunut eksymään (kirjaimellisesti) paikalle, 
niin olisi siinä ollut selittämistä. Vesisateella aurinkolasit päässä ajava 
ukko väittää olevansa lintuharrastaja. Eikä näe kunnolla edes tietä. Pidin 
pitkiä valoja päällä, joskin kohtalaisen valoisassa kevätyössä niistä oli 
lähinnä moraalista apua.

Lopulta pääsin ihmisten ilmoille. Otin suunnan kohti pohjoista. Jossain 
Turtolan tienoilla tien yli juoksi musta jänis. Otus oli tosiaan musta, eikä 
kyseessä ollut rillieni aiheuttama kangastus. Tarkemman olettamuksen jälkeen 
päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että olin nähnyt kanin. Itselläni oli 
samanlainen musta koikkelehtija niihin aikoihin kun kanniskelin selässäni 
alakansakoulun kirjareppua. Ei kai kanit ole jo Lapissakin luonnonvaraisia 
eläimiä?

Aikomus oli poiketa Pellossa myös Hannunrannan tornilla, mutta katsoin 
vesisateessa parhaaksi ohittaa kirkonkylän vähin äänin ja nelosvaihteella. 
Olihan kello digittämässä juuri vuorokauden vaihdetta. Uni alkoi painaa silmiä, 
ja kun maailma näytti muutenkin mustalta, otin autossa Muonion Saijajärven 
kohdalla parin tunnin torkut. Kello oli puoli kuusi aamulla kun ilmaannuin 
Sotkajärven lintutornille. Jäät olivat sieltäkin jo sulaneet. Lintuja oli 
kuitenkin melko vähän. Silmää ilahdutti yhdeksän pilkkaniskaa. Tornilta oli 
sitten kotiin viidentoista minuutin ajomatka. Ja ei kun aamukahville. Oma koti 
kullan kallis!

Timo J.L.
Syrjäseutuornitologi