[Lly] SSO ja Mennyt maailma

[Timo Leppänen]

SYRJÄSEUTUORNITOLOOKI ja MENNYT MAAILMA

Radiokuuluttaja kertoi aamulla ennen uutisia, että kaamos saapuu  
tänään Kittilään. Teki mieli soittaa ja kysäistä, että saapuuko  
lentokoneella vai jollain muulla kulkupelillä. Hieman huvittaa  
kuuluttajien päivittäinen kaamosseuranta. Aivan kuin kaamoksen  
liikkeet olisivat päivästä päivään silmin seurattavissa. Milloin sen  
kerrotaan saapuvan Saariselälle, milloin Ounastunturille tai  
Pallakselle. Tuskin Kittilän kirkonkylällä on nähty aurinkoa enää  
moneen päivään? Ja mitä sitten, vaikka olisikin nähty.

Lintujen ruokintapaikkamme on sen verran kaukana ikkunasta, että  
näillä hämäränhyssyköillä on hyvä pitää kiikaria pöydällä. Vaikka eipä  
sillä juuri käyttöä ole. Sama hämärä, samat siivekkäät; päivästä  
toiseen. Parempi silti kuitenkin tuijottaa ikkunasta lintulautaa kuin  
katsella tuvassa televisiota. Roskat putoavat lintulaudalta maahan.  
Televisiosta puolestaan räjähtävät silmille. Ei sen puoleen, eihän  
meillä televisiota ole nähty koko vuosituhannella.

Tirpat poksauttelevat nokallaan siemeniä auki. En kuule ääniä ikkunan  
läpi, mutta kuvittelen mielessäni ritinät ja ratinat. Hämärtää,  
seinäkello raksuttaa, aika katoaa. Olen vaipumassa mietteisiini.  
Almanakat pyllähtävät vuosikymmeniä taaksepäin. Olen kaukana. Olen  
menneissä. Misku-kissa hyrisee uuninpankolla. Rippe-koira makoilee  
joulukuusen alla. Miksikö? Siksi, että Misku ei vain hyppäisi pankolta  
alas ja pistäisi kuusen alaoksilta karamellia poskeensa. Kateus vie  
kalatkin vedestä. Minä pistän karvareuhkan päähäni ja hipsin ulos.

Varpuset ja keltasirkut pyrähtelevät tallin edessä. Katoksen alla  
lojuu heiniä ja kauroja. Pyrähdän lintulaudan luo. Lapsethan juoksevat  
miltei aina. Vanha suuri omatekoinen lintulauta kököttää  
sireenipensaanjuureen isketyn tolpan nokassa. Ei ole muovinen, ei.  
Naurettavaa. Vai muovinen lintulauta. Ei kai sellaisia koskaan  
tulekaan? Nauran ääneen tyhmälle ajatukselleni. Tintit, varpuset,  
keltasirkut ja punatulkut popsivat pakkassäässä murkinaa napaansa.  
Kauraa, mitäpä muutakaan. Ainahan se on ollut kauraa. Jouluna linnut  
saavat kuitenkin tavallista parempaa ruokaa. En vain enää muista,  
mitä? Olen heräämässä ajatuksistani. Voihan natura! Harmittaa. Jäi  
hyvä filmi kesken.

Tässä istun, enkä muuta voi. Katson ulos ruokintapaikalle. Olen  
aikuinen. En juokse enää. Ei kiinnosta. Ei ole kiire minnekään.  
Punatulkut pyrähtävät lentoon. Eivätkö ne koskaan aikuistu? Aina  
samanlaisia pyrähtäjiä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Yksi  
sanoo, että ne pyrähtävät lentoon. Toinen sanoo, että ne säikähtävät  
ja joku väittää kyseessä olevan punatulkuille tyypillisen  
lajikäyttäytymisen. Olen vaiti. Ei ole minun probleemani. Jatkan.  
Jatkan ajattelua.

Harjoittelemme koulun joulujuhlaohjelmia. Opettaja vilkaisee kelloonsa  
ja toivoo kellon soittavan välitunnille. Oma osani ei ole suuri. En  
tarvitse edes vuorosanoja. Olen ujo. Tulen aina olemaan. On minulla  
ollut vuorosanojakin. Edellisen vuoden kevätjuhlassa esitin pääskystä.  
Muistan aina vuorosanani. "Pääsky sanoi tsirp tsirp." Hikoilin. Olin  
punainen. Mutta sainpa sanotuksi vuorosanani ilman kuiskaajan apua. En  
päässyt teatterikorkeakouluun. Emme menettäneet mitään. En minä, eikä  
teatterimaailma. Olen lahjaton. Haukotuttaa. Herään todellisuuteen.  
Tämäkin päivä on kohta illassa. Radiouutiset vaahtoavat Euroopan  
Unionista, Kataisesta, Irakista, ilmastonmuutoksesta. Sitä samaa,  
päivästä päivään. Nukuttaa. Palaan takaisin menneisiin. Oi niitä  
aikoja! Hymyilen.

Timo Jii Leppänen
Syrjäseutuornitolooki