[Lly] SSO kohtaa luonnonsuojelijoita

[Timo Leppänen]

SYRJÄSEUTUORNITOLOOKI KOHTAA LUONNONSUOJELIJOITA


Kivet sinkoilevat tien oheen. Ilmanvirta vinkuu korvissa. Ketjut  
nitisevät ja natisevat. Kumarrun matalaksi ohjaustangon ylle.  
Laskettelen suurta mäkeä vanhalla vaihdepyörällä elämäni innolla.  
Tästä ei kesä enää parane. Ei sateita, ei sääskiä ja liikennettäkin  
minimaalisen vähän. Poljen vielä jonkin matkaa, kunnes päätän hetken  
mielijohteesta pitää tauon erään pikkujärven rannalla. Availen  
satulalaukun remmejä. Jossain niiden eväiden pitäisi olla?

"Huomenta!" Nopea vilkaisu äänen suuntaan. Harmittaa. Ja juuri, kun  
halusin olla rauhassa. Vanha, pienenläntä ukko köpöttelee vilkkaasti  
elehtien luokseni.

"Huomenta! Ajattelin pitää tässä tauon ja syödä eväitäni. Jossain ne  
ovat, mutta ties mihin olen ne taas laittanut?"

"Saa vieras poiketa meillekin. Olemme juuri aloittelemassa aamiaista.  
Näin kun käännyitte pyörällä rantaan. Luulin, että Pena sieltä vihdoin  
tulee, vaan ei. Mutta, tervetuloa vaan!" Ukko on niin ystävällisen  
oloinen, että olisi noloa kieltäytyä tarjouksesta. Mitä lie Penaa  
odotellut?

Menen sisälle. Jo ulko-ovelle huokui rauha ja vastaani tulvahti  
uunituore pullan tuoksu. "Huomenta! Vieras on hyvä ja käy sisälle! Ei  
tarvitse ottaa kenkiä pois jalasta." Tietenkin otan kengät sekä  
hikiset sukat pois jaloista ja heitän ne ulkorappuselle. Onhan kesä.  
Tervehdin sitten tomerannäköistä eukkoa.

Kaurapuuroa aamiaiseksi. Siitä onkin pitkä aika, kun olen sitä  
viimeksi syönyt. Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun lähdin kotoani.  
Vilkuilen ympärilleni. Kirjahyllyssä perheraamattu, almanakka, pari  
Iittalan maljakkoa sekä useita valokuvasuurennoksia. Varmaankin  
perheenjäsenistä. Vanhimmat kuvat lienevät tsaarin ajoilta.

Puuron jälkeen juomme kahvit. Ja ah! Syömme mitä herkullisinta pullaa.  
Selviteltyämme siinä ohessa meille suomalaisille pakolliset sääasiat,  
siirrymme ikään kuin vahingossa puhumaan linnuista. Mökin ukko ja  
eukko tuntuvat tuntevan ihmeen tarkoin linnut. "Teillä on varmaan hyvä  
lintukirja?", aloitan. "Eihän meillä mitään lintukirjoja", myhäilee  
ukko ja jatkaa: "Tuossa ikkunassa on meidän lintukirjamme ja jos  
pihaan lentää oudompi lintu, käymme kirjastossa tutkimassa, mistä  
linnusta oli kysymys." Niin, käyhän se niinkin, pohdin mielessäni.  
Hieman kummallista väkeä tässä talossa, mietin. Kirjahylly ammottaa  
tyhjyyttään, mutta puhuvat kirjakieltä. Pakko minunkin on sitä puhua,  
vaikka mieluummin vääntäisin jotain murretta.

Linnuista puhe kääntyy vähitellen luonnonsuojeluun. Taisi olla minun  
aloitukseni? Kehua retostelen suomalaista systeemiä. On naturaa, ibaa,  
erilaisia suojelualueita ja kun kerran säistä puhuttiin, otan esille  
myös ilmastonsuojelun. Ukko ja eukko hymähtelevät silloin tällöin. No  
nyt taidettiin päästä aiheeseen, joka on heille aivan outo? "Se on  
taas meneillään suuri kansainvälinen ilmastonsuojelukonferenssikin",  
sanon kuin kokeillakseni kepillä jäätä. Ukko yskäisee ja pudottelee  
lopulta sanoja harvakseltaan: "Tiedä niitten kokouksesta. Avustajat  
mukaan lukien siellä on tuhansia osallistujia. Toimittajia tulee  
ympäri maailmaa sadoittain. Ja vaikka ollaan kaukaisessa  
maailmankolkassa, mielenosoittajia on saapunut paikalle  
kymmenisentuhatta. Ja niiden vuoksi paikalle on haalittu kaupunkiin  
kolmekymmentätuhatta poliisia ja muuta vartijaa." Luulin jo, että ukko  
sai kaiken sanotuksi, mutta jatkaakin yllättäen: "Kun vielä  
huomioidaan jokaisen paikalle saapuneen käyttämät kulkuneuvot, on  
siinä kulunut hirveä määrä uusiutumatonta polttoainetta. Ja, entä  
paljonko luulette koko puuhalle kertyneen hintaa? Siinä joudutaan  
kuulkaa, työmiehen vuosipalkka kertomaan miljoonalla, eikä riitäkään."

Oho! Voihan natura! Menen hetkeksi aikaa sanattomaksi. Tottahan tuo  
puhuu. Käännän sitten puheen kotoisempiin suojeluasioihin: "Meillä  
täällä Suomessa luonnonsuojelu on korkealla tasolla. Järjestetään  
koulutusta, opastusta ja säädellään lakeja. Luin aamulla matkallani,  
että tämänkin kunnan kirkonkylällä on huomenillalla luonnonsuojeluun  
liittyvä tapahtuma. Tulee puhuja oikein pääkaupunkiseudulta asti."  
Tupaan tulee hiljaisuus. Mutta ei pitkäksi aikaa.

"Niin kuluu tulevan. Mutta eipä sinne kannata tuon ukon mopolla  
lähteä. Tämän viikon kauppareissu on jo tehtynä. Ei me turhan päiten  
ajella. Ja ajatelkaapa, kuinka paljon sellainenkin tapahtuma kuluttaa  
luonnon varoja? Puhujan tuhansien kilometrien ajelu kuluttaa  
polttoainetta enemmän kuin meidän ukon mopo syö vuodessa. Ja kuulijat  
tulevat sinne omilla autoillaan. Yksi henkilö per auto." Eukko  
juttelee niin tasaisen tyynesti ja selkeästi, kuin olisi opettaja  
ammatiltaan.

Minusta tuntuu, että heidän puheissaan on järkeä. Ainakin enemmän kuin  
omissani. "Ettekös te voisi itse lähteä opettamaan suojeluasioita  
kylälle?" "Ehei. Mitäpäs me muita neuvomaan. Lapsetkin aikoinaan  
oppivat, että luontoa ei haaskata. Ei tarvinnut heitä opettaa. Tuosta  
pihapiirin tuntumasta olemme vesikelkalla polttopuutkin aina  
kuskanneet liiterille. Se on otettu, mitä on tarvittu. Tuossa  
kirjahyllyssä on vaarivainaan nuoruudessa otettu kuva. Tuo, missä  
karvahattupäinen mies seisoo metsikön edessä. Ja kun katsotte tuosta  
ikkunasta pihalle, samalta näyttää maisema edelleen." No niinpä näkyy  
olevan, ihmettelen itsekseni. Ukko jatkaa: " Ja samanlaisia pieneläjiä  
ovat naapuritkin. Ei meidän tarvitse ketään opettaa."

"No, syntyy teillä kuitenkin jätettä?", intoudun. "Eipä mopon kyytiin  
juurikaan tavaraa mahdu. Omasta pihapellosta ja järvestä saamme  
elannon suurimmaksi osaksi. Ja vältämme muoveihin pakattujen ruokien  
ostoa. Kerran vuodessa käymme linjapiilillä kaupungissa. Silloin tulee  
ostettua hieman enemmän. Mutta eipä ole köyhällä varaa törsäilyyn."

Alan tosissani innostumaan: "Teidänhän pitäisi kirjoittaa kirja  
elämästänne. Harva enää näin lähellä luontoa pystyy elämään." "Vai  
vielä kirja.", eukko hymähtää, "Viime vuonna metsävaltio hakkuutti  
aukon tuonne järven taakse. Jos me aletaan kirjoja kirjoittamaan, niin  
johan niihin kuluu tavattomasti paperia. Ja se taas tietää uusia  
aukkoja meidänkin kulmille". Oikeastaan alan jo vaipua epätoivoon:  
"Jos edes lehteen kirjoittaisitte?" "Samanlaista paperin tuhlausta se  
on sekin. Eihän meille tule lehtiäkään. Paikallislehti tulee  
torstaisin ilmaiseksi. Siinä on meille lehteä yllin kyllin. Radiosta  
kuunnellaan uutiset ja kirkonmenot." Pariskunta istuu pöydän  
vastapuolella tyynen rauhallisesti. Tuntuu, että mikään ei järkytä  
heidän maailmaansa. Pariskunta, jossa ei vilppiä ole, mietin kuin  
huomaamattani.

"Te odotitte tänne jotain Penaa?", huomaan yhtäkkiä kysyväni. Ukko ja  
eukko vilkaisevat toisiaan. Taisi olla ukko, kun aloitti: "Pena polkee  
tänne etelästä joinain kesinä. Puhumme hänen kanssaan niitä näitä.  
Vaikka emme hänen väestöpuheistaan pidäkään. Mutta, sitten kun puhe  
tulee kalastuksesta ja linnuista, niin siinä vierähtää tunti jos  
toinenkin. Onpa mennyt joskus aamuun asti". Eukko jatkaa samaan  
hengenvetoon: "Ja Pena elää niin kuin puhuu. Ei vain piekse suuta,  
kuten monet itseään luonnonsuojelijoiksi väittävät tekevät." "Joo,  
niinhän se tekee.", jatkan kiireesti sillä pelkään, että kohta alkavat  
kysellä tarkemmin omasta elämästäni. Että minkäköhän lainen suojelija  
kulkija mahtaa olla.

Päivä on jo pitkällä. Puheenaiheet ovat vaihdelleet. Mutta puhuttavaa  
on riittänyt. Aika ei ole käynyt pitkäksi. Kyllä ovat varsinaisia  
luonnonsuojelijoita, mietin välillä itsekseni. Vaikka eivät itseään  
sellaisina pidäkään. Eivät ehkä edes ymmärrä olevansa? Olen jotain  
sanomaisillani, kun ukko, ikään kuin ajatuksiani lukien, tokaisee:  
"Niin se Penakin aina sanoo, että teidän kanssanne on mukava jutella.  
Te ette puhu mitään luonnonsuojelusta, mutta te vasta suojelettekin  
luontoa oikeasti."

Alan tehdä lähtöä, vaikka isäntäväki ehdottaa piha-aittaa  
yöpymispaikaksi. Ajatukseni ovat kuitenkin sen verran sekaisin, että  
jonkin pienen tekosyyn tapaisen varjolla teen pikkuhiljaa lähtöä.  
Lupaan taas poiketa, kun näillä kulmilla pyöräilen.

Katseeni kiertää kaunista kumpua. Kukkaset ovat hehkeimmillään. Linnut  
laulavat kauniimmin kuin koskaan. Katseeni nauliutuu hitaasti  
sammaloituvaan hautakiveen. Kyynel vierähtää silmääni. Heidän  
kaltaisiaan ei enää taida olla? Mutta, jospa minä sittenkin?

Timo Jii Leppänen
Syrjäseutuornitolooki