[Lly] Lintuharrastuksen etiikasta ja auttamisesta

[Jukka Siltanen]

Hei verkkolaiset

Harmi etten saanut keskustelua jatkumaan. Kommentteja ja mielipiteitä tuli verkon kautta tasan 0-kappaletta. Ei tullut myöskään yhtään vastausta pikku kysymyksiin, joita esitin kirjoituksessani. Enpä minä sitä kyllä odottanutkaan, ne olivatkin mukana lähinnä retorisina kysymyksinä. Keskustelua ja pohdintaa olisi kyllä voinut jatkaa heti tuoreeltaan. En tyhjentänyt viime kerralla koko pajazzoa. 

Mukava oli huomata, että ainakin jotkut olivat kirjoituksen lukeneet, koska sain suoraa palautetta sähköpostiini. Vedin palautteesta sen johtopäätoksen, että LLY-verkossa on kuitenkin mukana useita henkilöitä, jotka kykenevät vakavan lintuharrastuksensa ohessa tuntemaan aitoa myötätuntoa eläviä luontokappaleita kohtaan. Palautteet olisi voitu aivan hyvin lähettää verkonkin kautta, näin niistä olisi päässyt osalliseksi useampi lukija. Toisaalta, verkkoa jo pitempään seuranneena, ymmärrän hyvin miksi itse kukin näin halusi menetellä. Kiitos heille!

Ehkäpä tässä olisi paikallaan pohtia hetki verkon kautta tapahtuvaa viestintää. Olen ollut verkossa jäsenenä jo useamman vuoden ajan. Muutaman kerran olen tänne kirjoittanut ja pari kertaa olen jopa kysynyt muiden mielipidettä itseäni askarruttaviin kysymyksiin, jotka tietekin koskivat lintuja. Toivoin silloin, että vastaukset lähetettäisiin verkon kautta. Vastauksia tuli vain pari ja nekin suoraan sähköpostiini. Sain sellaisen vaikutelman, että verkon lukijat välttävät tuomasta julki mielipiteitään ja ajatuksiaan. Voisikohan se johtua siitä, miten keskustelua käydään? Vilkkaimmin olen huomannut keskustelun vellovan silloin, kun asioista ollaan oltu jyrkästi eri mieltä tai tilanne on kehittyessään johtanut vastakkainasetteluun. Keskustelu ei ole rajoittunut pelkästään asiakysymysten käsittelyyn. Se on lipsahtanut monesti epäasialliselle linjalle. Minkälaista epäasiallinen kirjoittelu sitten on? Tuntuu tarpeettomalta kirjoittaa tätä litaniaa, teen sen kuitenkin, koska näihin ollaan joka vuosi törmätty. Epäasiallinen kirjoittelu voi olla esimerkiksi toisen henkilön, hänen edustamansa ryhmän tai arvomaailman suoranaista haukkumista, vähättelyä, naurunalaiseksi tekemistä, piikittelyä, ilkeämielistä vihjailua, tahallista ärsyttämistä tai muuten vain karkeaa ja alatyylistä kielenkäyttöä. Ei haluta tai osata kuunnella mitä toinen sanoo. Keskitytään vain oman asian ympärille. Usein tällaista ei ole onneksi esiinny, mutta eipähän keskustelukaan ole verkossa kovin runsasta ollut. Jokainen epäonninen kerta on minusta turha ja myös vältettävissä. Kaikkia verkkolaisiahan tämä ei onneksi koske, koska suurin osa on tyytynyt olemaan lukijan roolissa, mitä en yhtään ihmettele.

Itse aion jatkaa keskustelua lintuharrastuksen ja auttamisen etiikasta. Ajattelin, että voisin yksinpohdiskelun sijasta kirjoittaa muutaman kertomuksen tilanteista, joissa olen ajattelemattomuudelta vaikuttavassa hurmostilassa päätynyt auttamaan niitä pienimpiä, joilla on vähiten puolustajia ja tukijoita. Näissä tilanteissa olen joskus altistanut itseni ympäristön sosiaaliselle paineelle ja jopa vaaroille. Ajattelin, että tapahtumat saattaisivat kiinnostaa ainakin osaa lukijoista. Ehkä niillä voisi olla pienen pieni esimerkinomainen vaikutus ratkaisuihin, joita eteen tulevissa tilanteissa joutuu tekemään. Mitään sankaritarinoita ei ole luvassa. Enemmänkin nämä ovat pieniä tapauksia, joista olen muutaman läheisen ihmisen ja satunnaisen ohikulkijan kanssa kanssa saanut hyvän mielen. Ja saattaa olla, että näillä tapauksilla on ollut myös pieni voimaannuttava vaikutus. Sitä kautta ne ovat voineet auttaa meitä monin tavoin vajavaisia maan matosia jokapäiväisen elämämme karikoissa. Elämä ei ole helppoa eikä siitä kukaan selviä hengissä, ei sinisorsa eikä ihminen. Tämä on hyvä pitää mielessä.


Tässä ensimmäinen pieni kertomus, Sinisorsanaaraasta.

Vietimme 22 vuotta sitten kesää vaimoni vanhempien mökillä Länsi-Uudellamaalla. Mökki oli viehättävässä vanhanaikaisessa maalaismaisemassa, keskikokoisen järven rannalla. Siihen kuului rantaan laskeutuvan niityn keskellä oleva punainen tupa ja lähellä oleva pieni  saari, jossa sijaitsi sauna. Naapureina oli muutamia mökkejä ja maalaistalo. Lahdelmassa, jossa mökki sijaitsi, pesi sinisorsanaaras. Sorsaemo pienine poikasineen (sallittaneen ilmaus tässä ihan ilman inhimillistämistä, tiukan linjan pojille --> sinisorsa 1np,8pull) kierteli rantoja ruokaa etsimässä. Parin sadan metrin päässä olevan naapurimökin lapset syöttivät poikueelle leivänmurusia laiturilta. Sorsaemo oli luottavainen ja uskalsi viedä poikasensa lahdelmassa liikkuvien ihmisten lähelle.

Eräänä päivänä vaimoni ihmetteli ettei ollut nähnyt sorsapoikuetta koko päivänä. Pohdimme hetkisen ydessä, missä linnut saattaisivat olla. Anoppi esitti ajatuksen, että poikue olisi voinut siirtyä seuraavaan lahdelmaan. Itse suhtauduin vaihtoehtoon epäillen, koska poikue olisi joutunut kiertämään kalliorantaisen niemen ja joutunut alttiiksi lokkien ahdistelulle. Pian sorsat kuitenkin unohtuivat arkipäiväisten askareiden viedessä huomion.

Seuraavana aamuna herätessäni mieleeni tunki ajatus, että sorsapoikueella ei ole kaikki hyvin. Muistin, että reilun kilometrin päässä asusteli maalaamattomassa vanhassa talossa mieshenkilö. Hänellä oli ollut tapana viritellä haukikoukkuja ja kalaverkkoja, joita ei sitten kuitenkaan ehtinyt kokea rittävän usein, tärkeimmän harrastuksensa vuoksi. Pyydyksistä saattoi löytää joskus mätiä kaloja. Olin siitä hänelle hienovaraisesti muutaman kerran edeltävinä kesinä jo muistuttanut, ilman tulosta. Anoppi oli varoitellut minua, koska ei suhtautunut luottavaisesti kyseiseen henkilöön.

Päähäni pälkähti ajatus, että jospa poikue olisi jäänyt johonkin rannalla olevaan loukkoon. Appivanhempien mökin ja lähimmän naapurimökin väliin jäi pöheikköinen ja erittäin vaikeakulkuinen rantakaistale. Miehen venevalkama sijaitsi juuri tässä pöheikössä. Ryhdyin tuumasta toimeen. Puin ihon suojaksi tuulipuvun ja jalkojen suojaksi korkeavartiset saappaat, koska ranta-alueella ja sen yläpuollella olevassa kivikkoisessa rinteessä asusteli paljon kyykäärmeitä. Niitä näki siellä aina, jos vain kävi katselemassa. Työvälineeksi otin vesuri, joka mahdollisti liikkumisen rantatiheikössä.

Reilun tunnin haravoinnin jälkeen löysin rantapajukon keskeltä ruosteisen katiskan, jossa kyhjötti apaattinen sorsaemo ja neljä poikasta. Kaksi poikasta oli katiskan ulkopuolella. Yksi katiskassa olevista oli jo ehtinyt kuolla. Kaksi puuttui kokonaan. Katiskan verkko oli hangannut emon nokan päälle valkoisena hohtavan kuopan, emon yrittäessä päästä vapauteen. Poikue vaikutti heikkokuntoiselta. Avasin katiskan luukun ja sain varoen ujutettua emon ulkopuolelle. Poikaset seurasivat perässä. Vankeudesta pääsyä seurannut ilo oli käsin kosketeltava ja korvin kuultava emon äännellessä ja kutsuessa jäljellä olevia poikasiaan. Poikaset piipittivät ja menivät emonsa jalkoihin. Poikue ei juurikaan pelännyt minua. Sitten emo suuntasi rantaa kohti poikaset perässään. Vilkas ääntely jatkui rantakaislikossa, minun tukkiessa katiskan suuaukkoa.

Ilta-auringossa saunasaaren kallolla istuessamme huomasimme, että emo toi poikueensa rantaveteen. Annoimme poikueelle kuivanneita leivän ja pullan muruja, joita olimme toiveikkaina varanneet tapahtumaa varten. Seuraavana kesänä ällistyimme ja ilahduimme, kun sama nokkansa vahingoittanut sorsaemo pesi taas lahdelmassa ja toi poikasensa saunasaaren rantaan syömään. Tämä toistui seuraavana kesänä ja vielä uudellen seuraavana. Sorsaemo oli aina yhtä luottavainen. Alkoi tuntua siltä kuin se olisi ollut vanha tuttu. Tämän jälkeen sorsanaarasta ei enää näkynyt. Lahdelmassa pesi uusi sorsanaaras, jonka nokka oli ehjä. Ehkä se oli joku vanhan Sinisorsanaaraan poikasista.

Tämän jälkeen en ole enää sorsia syönyt tai jos näin on päässyt kerran-pari käymään, niin en ole niitä enää aktiivisesti omaan ruokapöytään hakenut.

Lintujen ja luonnon puolesta
Yst.terv. Jukka
-------------- next part --------------
An HTML attachment was scrubbed...
URL: http://lists.oulu.fi/pipermail/lly/attachments/20111126/85f0db95/attachment.html