[Pply] Vs: kommentti pohjansirkkukeskusteluun

[Markku Ukkonen]

Hei

Kommentoin alla vielä tuota omaa tutkimus(aluet)tani koskevaa kohtaa

Ari wrote:

----- Original Message ----- 
From: "Ari Rajasärkkä" <ari.rajasarkka at metsa.fi>
To: <pply at lists.oulu.fi>
Cc: "Markku Ukkonen" <markku.ukkonen at elisanet.fi>
Sent: Friday, July 14, 2006 11:53 AM
Subject: Vs: Re: [Pply] Vs: kommentti pohjansirkkukeskusteluun


Hei vaan vieläkin!


Jounin tiukalla "vanhan metsän lajin" käsityksellä ei Suomesta löydy
ainuttakaan lintulajia, joka olisi spesialisoitunut vanhaan metsään tai
mihinkään muuhunkaan luonnonympäristöön Suomessa. Ainoa lähes
kokonaisuudessaan vanhoihin metsiin sitoutunut lajimme on sinipyrstö, jota
myös tavataan joskus aika tyypillesssä talousmetsässä. Muina vanhan metsän
lajeina on pidetty mm. isoja pöllöjä, kulorastasta, puukiipijää ja montaa
muuta lajia, joita tavataan yleisinä ihan tavallisissa talousmetsissäkin
tai jopa kaupunkien puistoissa. Vanhan metsän tai muun luonnontilaisen
elinympäristön indikaattorin ominaisuuksiin kuuluu se, että laji on
useimmiten selvästi runsaampi luonnontilaisessa elinympäristössä kuin
ihmisen muuttamassa sellaisessa. Paikoin voi puukiipijä olla vaikka kuinka
yleinen ihan tavallisessa talousmetsässäkin, mutta KESKIMÄÄRIN
luonnonmetsässä puukiipijätiheydet ovat selvästi korkeampia kuin
talousmetsässä.

Sama koskee ehdottomasti pohjansirkkuakin. Ukkosen Markun taannoinen
tutkimusalue sijaitsee Itä-Suomessa pohjansirkun levinneisyyden
ydinalueella. Markun tutkimuksissa alueen pohjansirkkutiheys oli reilut 3
paria / km2, mitä voidaan pitää ihan mukavana pohjansirkkutiheytenä.
Kuitenkin se jää kauas todellisista pohjansirkun huipputiheyksistä lajin
optimaalisessa elinympäristössä kuten vaikkapa Ulvinsalon luonnonpuistossa
Kuhmon itärajalla. Linjalaskennan mukainen tiheys 1980-luvun alussa siellä
oli kuten jo aiemminkin olen todennut peräti yli 13 paria / km2 - siis
peräti 10 paria enemmän jokaisella neliökilometrillä kuin Markun
tutkimusalueella. Eroa lisää vielä laskentamenetelmän erot. En tarkkaan
muista, millä menetelmällä Markku Kaavin pohjansirkkutiheydet arvioi,
mutta mikäli se tehtiin kartoitusmenetelmää soveltaen, tulisi
linjalaskennan antaman tiheyden teoreettisesti ottaen olla n. 75 %
kartoitustiheydestä. Eli ero Kaavin "suboptimaalisen" ja Ulvinsalon
"optimaalisen" elinympäristön tiheyksissä on huikea. Kun Ulvinsalon
kaltaisten alueiden määrä on 25 vuodessa vähentynyt suuresti maassamme ja
vanhat ojitusalueet ovat metsittyneet sekä Venäjän puolen metsissä on
jatkunut samanlainen myllerrys ehkäpä jopa pahempana kuin nyky-Suomessa,
ei todellakaan ole mikään ihme, että pohjansirkunkin kaltainen laji on
ajautumassa sukupuuton partaalle Suomessa.
---------------------------

Oma 22 neliökilometrin laajuinen tutkimusalueeni Kaavilla sijaitsi/sijaitsee 
jo pohjansirkun levinneisyyden ydinalueen reunoilla. Lajin ydinalueet 
Suomessa ovat nimenomaan Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla, ja Ulvinsalo 
edustaa tätä ydinseutua esimerkillisimmillään. Jokainen joka viitsii verrata 
Kansalaisen Karttapaikalta tutkimusalueeni (kirjoita yhtenäiskoordinaatit 
6988000:3579000 niin pääset kutakuinkin alueeni keskipisteeseen) 
suotilannetta Ulvinsalon suotilanteeseen ymmärtää, mistä huikeat erot Arin 
mainitsemissa tiheyksissä johtuvat; tutkimusalueellani soiden osuus on 10 % 
pinta-alasta eli eroa selittää paitsi alueeni sijainti hieman syrjässä lajin 
levinneisyyden ydinalueista erityisesti soiden puute, ei erot 
luonnontilaisuudessa. Oikeastaan valitsin surkean vähäsoisen alueen graduani 
varten, joten jouduin tekemään ihan älyttömästi jalkatyötä suolämpäreeltä 
toiselle siirtyessäni ja päivittäin pesiä tsekatessani.

Sitä paitsi ne samat suot siellä kartalla ovat tänäkin päivänä kuin olivat 
silloin 25 v. sitten. Lisäksi varmaankin samanlaisessa kunnossa kuin 25 v. 
sitten; Kaavin linjalaskentareitilläni, jonka olen laskenut jokaikinen kesä 
30 v. ajan, en pysty keksimään olennaisia biotooppimuutoksia reittini 
ojitetuilla soilla tuona aikana - en myöskään vanhoja kuvia verratessani. 
Monilla ojitetuilla soilla, ainakin rämeillä, ojituksista ei ole ollut tuon 
taivaallista metsätaloudellista hyötyä, kun ainakin savolainen 
metsänomistaja on sen verran laiska, ettei se tunnu välittävän 
kunnostusojituksista ja ojitetut suot tuntuvat usein jatkavan entistä 
elämäänsä ojien sammaloiduttua.

Oikeastaan ihmettelen, että Ulvinsalossa pohjansirkun tiheys on noinkin 
alhainen, kun katsoo kartalta miten viljalti siellä on lajille soveltuvaa 
puustoista suoluontoa, tuntuu kuin koko luonnonpuisto olisi 
pohjansirkkubiotooppia, jota meikeläisen alueella oli tuo 10 prossaa. Omalla 
"suboptimaalisella" tutkimusalueellani lajin tiheyshän oli rämeillä ja 
korvissa 23-25 paria/km2, siis selvästi Ulvinsaloa korkeampi. Eroa tosin 
selittää tehokkaampi "laskentamenetelmäni", sillä kolusin suopläntit 
pohjansirkkuja hakien, mutta koska alueeni oli laaja ja suopläntit ripoteltu 
sinne tänne, en ehtinyt käydä tehokkaasti läpi kaikkia plänttejä jokaisena 
kesänä, joten - kuten gradussanikin esitin - arvelin löytäneeni n. 80 % 
reviireistä. Todellisuudessa Kaavin rämeiden ja korpien positiheys oli siis 
lähempänä 30 paria/km2.

Jos tähän otetaan vertailuksi luonnontilaisia alueita, jotka ovat lähempänä 
tutkimusaluetta kuin Ulvinsalo, ja siten suurin piirtein samoilta lajin 
levinneisyysalueen osilta, luonnontilaisten soiden optimaalisuus verrattuna 
muutettuihin soihin käy yhä epäselvemmäksi. Tiilikkajärven 
kansallispuistossa, jonka pinta-alasta yli 60 % on soita, pääosin rämeitä, 
linjalaskennassa saatu keskimääräinen positiheys oli reilut 25 v. sitten 6 
paria/km2 ja myöhemmin 1980-luvulla 3.5 paria/km2. Talaskankaan vanhojen 
metsien alueella (puustoisten soiden osuus suuri) vastaavasti 1.3 paria/km2. 
Kuvaavasti Talaskankaan ympäristön talousmetsien linjoilla tiheys oli sama 
1.3 paria/km2 (itse asiassa Talaskankaan ympäristön metsäisillä biotoopeilla 
tiheys oli KORKEAMPI kuin luonnontilaisemman Talaskankaan metsäisillä 
biotoopeilla). Ja mitä tulee lajin statukseen Venäjän metsissä, laji on/oli 
Pietarin ympäristössä ja muuallakin Venäjällä "puskalaji". Kaiken kaikkiaan 
omien selvitysteni ja laskentatulosten pohjalta minun on edelleenkin vaikea 
mieltää luonnontilaisia suobiotooppeja optimaalisemmiksi muutettuihin 
biotooppeihin nähden pohjansirkun näkövinkkelistä asiaa tarkasteltuna. Enkä 
pitäisi pohjansirkkua kovinkaan esimerkillisenä luonnontilaisuuden 
indikaattorilajina.

Niin, ovatko entiset ojikot muututtuaan ajan saatossa muuttumiksi ja 
turvekankaiksi käyneet posin kannalta mahdottomiksi asuttaa? 
Tutkimusalueellani en löytänyt yhtään pesää luonnontilaisilta isovarpuisilta 
(suopursun, vaivaiskoivun, vaiveron vallitsemilta) rämeiltä. Ojitetuilta 
isovarpurämeiltä(sammalpeitteiset ojat ja ojien varret pusikoittuneet) 
kylläkin ja pesät löytyivät usein ojien seinämältä. Tämä pesävinkki niille, 
jotka pohjansirkun pesiä etsivät. Kasvillisuusanalyyseistäni voin kertoa 
kasvillisuuskerroksittain tarvittessa lisää, mutta yhteenvetäen 
tutkimusalueeni pesimäbiotoopeille oli tyypillistä: puusto yleensä matalaa, 
joskin valtakorkeus hyvin vaihteleva (6-15 m 90%:ssa pesistä), sekalajista, 
ylemmissä puustokerroksissa vallitsevina havupuut, alemmissa runsaasti 
sekapuuna lehtipuita ja alispuusto muutamilla paikoilla hyvinkin tiheä; 
pensaskerros yleensä heikosti kehittynyt; matalakasvuinen, ruohokasveista ja 
mustikasta koostunut, aukkoinen kenttäkerros; yhtenäisen sammalpinnan 
runsaus; mättäisyys luonteenomaista. Tyypillistä oli pesien sijoittuminen 
jonkin aukkopaikan läheisyyteen ja "puskaisemmilla" paikoilla riitti polku, 
metsätraktoriura, ojalinja, puro, harvennushakattu laikku. Näyttäisi siis 
siltä, että kun rämeiden muuttuessa kohti turvekankaita ja isokokoisten 
suovarpujen väistyessä mm. mustikan tieltä ja kenttäkerroksen aukkoisuuden 
lisääntyessä, biotoopit muuttuvat jopa halutuimmiksi, varsinkin, jos siellä 
on tihentyneeseen puustoon aukkoisuutta lisääviä ojalinjoja tai peräti 
metsänomistaja on jaksanut raivaten vähentää puskaisuutta.

Kuten Ari totesi lajilla kuin lajilla vähenevän kannankehityksen taustalla 
on yleensä useita syitä. Silti edelleenkin minun on vaikea kuvitella, että 
pohjansirkun alamäen päällimmäisinä syinä olisivat pitkäaikaiset 
biotooppimuutokset puustoisilla soillamme. Moni laji on hyötynyt 
ihmistoiminnasta pesimäalueillaan, olisiko pohjansirkku jopa tällainen 
laji???

Kiireessä kirjoiteltu, mutta ehkä asia tuli kirjailtua jonkinlaiseen 
ymmärrettävään kuosiin.

terv. Markku Ukkonen

--------------------------------------------------------


Jouni Pursiainen <pursi at sun3.oulu.fi>
14.07.2006 11:10


        Vastaanottaja:Ari Rajasärkkä <ari.rajasarkka at metsa.fi>
        Kopio:  Markku Ukkonen <markku.ukkonen at elisanet.fi>, 
pply at lists.oulu.fi
        Aihe:   Re: [Pply] Vs: kommentti pohjansirkkukeskusteluun


Hei,

Kiitokset Markku Ukkoselle laajasta taustaselvityksestä. Monilta osin
Markun
tulokset ovat samansuuntaisia kuin omat satunnaishavaintoni: Pohjansirkku
ei
ole kovin ronkeli biotooppivaatimustensa suhteen. Jos olisi, ei se
aikanaan
olisi voinut kuulua maamme runsaimpiin lintulajeihin. Tutustuin itse
lajiin
aikanaan kotini lähellä olleilla reviireillä, jotka biotoopin puolesta
olivat
mitä kaameinta talousmetsää: keskikokoista ojitettua männikköä
(muistaakseni
jopa uudelleenojitettua). Jos se alue oli joskus oikeaa suota ollut, niin
siitä
oli ainakin pitkä aika. Sillä biotooppivaatimustasolla pohjansirkku voisi
olla
edelleenkin hyvin runsas, jos runsaus olisi vain pesimäbiotoopeista
kiinni.

On selvää, kuten Arikin totesi, että jossakin vaiheessa ojitettu räme
muuttuu
metsäksi, joka ei enää ole optimaalinen pohjansirkun kannalta. Tilalle
tulee
aidompia metsälintuja. Ja on selvää sekin, että suoperäisten "metsien"
väheneminen vaikuttaa pohjansikkujen kokonaismäärään. Mutta silti, soita
ja
soiden reunoja ja entisiä soiden reunoja on (pohjansirkun vaatimustasolla)
vielä paljon. Se, että lajin kannalta "ihanteellisetkin" biotoopit
tyhjenevät
(mitä ne nyt sitten olisivatkaan, Ukkosen tutkimuksen mukaan) ei selity
täkäläisillä tapahtumilla.

Sikäli ymmärrän Aria, että kun vanhat metsät ovat erityisen lähellä
sydäntä,
haluaa varmasti tuoda esille kaikkia niitä lajeja, joilla on edes
jonkinlainen
"kohtalonyhteys" näihin metsiin. Minusta pohjansirkku ei vain ole hyvä
esimerkki tähän tarkoitukseen.

Pelkään vaan sitä, että jos kovin paljon keskitymme haukkumaan "väärää
puuta",
jää "oikea puu" haukkumatta ja vahinkoja tapahtuu koko ajan lisää. Tällä
hetkellä tilanne taitaa olla se, että emme edes varmasti tiedä, missä se
"oikea
puu" sijaitsee.

Kultasirkuista muista vanhan legendan jossain Keski-Euroopassa karanneesta
parin
tuhannen sirkun kaupallisesta "erästä", jonka epäiltiin jopa vaikuttavan
sinä
syksynä kultasirkun esiintymiskuvaan ko. alueella. Montakohan "erää" on
jäänyt
karkaamatta ja montako erää tarvitaan siihen, että kanta alkaa heiketä?

Jouni


>
>
> "Markku Ukkonen" <markku.ukkonen at elisanet.fi>
> 13.07.2006 21:22
>
>
>         Vastaanottaja:<ari.rajasarkka at metsa.fi>
>         Kopio:
>         Aihe:   kommentti pohjansirkkukeskusteluun
>
>
> Moi Ari
>
> Joutessani luin PPLY:n havaintosivuja ja silmiini sattui
mielenkiintoinen
> keskustelu pohjansirkusta/kultasirkusta. Laitanpa lusikkaani soppaan,
kun
> tunnen erityistä lukkarin rakkautta pohjansirkkua kohtaan - teinhän oman

> graduni lajin pesimäbiologiasta neljännesvuosisata sitten. Voinet
välittää
>
> viestini PPLY-verkkoon, kun en itse ole verkon asiakas. Muutkin
> keskustelijat voivat olla kiinnostuneita viestistä.
>
> Ne tiedot ensimmäisessä ja toisessa atlaskirjassa pohjautuvat melko
lailla
>
> tuohon tutkimukseeni 1970-80-lukujen taitteessa Pohjois-Savon itäosassa.

> Ekaan atlaskirjaan väsäsin itse pohjansirkkutekstin. Aineistoni oli 72
> tarkasti läpi pesinnän seurattua pesää ja kasvillisuusanalyysit tein
> yhteensä 108 pesältä/maastopoikasreviiriltä. Oma tutkimukseni on
edelleen
> julkaisematta julkaisufoorumeilla!
>
> Pohjansirkun tiheys oli kolmena tutkimuskesänäni metsävaltaisella ja
> pienten
> suolämpäreiden pirstomalla tutkimusalueella vuosittain 3.0-3.4
> paria/neliökilsa. Yksi osa selvitystäni oli verrata lajin
pesimämenestystä
>
> luonnontilaisten ja muutettujen (ojitettujen) biotooppien välillä.
>
> Lyhyesti, näin se meni. Luonnontilaisilla biotoopeilla pesineet parit
> tuottivat Mayfieldin menetelmällä laskettuna keskimäärin 4.6
> maastopoikasta/pari/pesimäkausi ja muutetuilla vastaavasti 4.9
> mp/pari/kausi
> (oletin, että toisten pesintöjen/uusintojen osuuksissa ei ollut eroja
> biotooppien välillä). Ensimmäisen pesyeen ja toisen
> pesyeen/uusintapesyeiden
> maastopoikastuoton osalla ei ollut oleellisia eroja biotooppien välillä.

> Jos
> poistetaan predaation vaikutus (mikä kuvastanee biotooppien välistä eroa

> lajin ravintoympäristöinä), onnistuneiden pesintöjen (tässä ei siis
voida
> käyttää Mayfieldiä) luvut olivat 4.6 mp/pari/pesimäkausi
luonnontilaisilla
>
> ja 4.3 mp/pari/pesimäkausi muutetuilla biotoopeilla. Reviirialueen
> luonnontilaisuudella ei siis tuntunut olevan kummempaa vaikutusta
> maastopoikastuottoon. Pesästälähdön jälkeistä tilannetta biotooppien
> välillä
> en pystynyt selvittämään.
>
> Pohjansirkut "käyttäytyivät" biotooppien valinnan suhteen
> tutkimusalueellani
> aivan kuten pesimätulokset vihjasivat. Kun reviirien (n = 144)
> biotooppijakauma suhteutettiin tutkimusalueeni biotooppijakaumaan,
> reviiritiheydet olivat (paria/neliökilsa): pensaikot, taimikot,
> kangasmetsät
> 0.6, luonnontilaiset korvet 23.6, muutetut (ojitetut) korvet 22.7,
> luonnontilaiset rämeet 25.0 ja muutetut (ojikot/turvekankaat) rämeet
22.7.
>
> Ei siis eroja näiden ympäristöjen optimaalisuudessa tai
> suboptimaalisuudessa
> pesimäympäristöinä tälläkään tavoin tarkasteltuna.
>
> Tuolla mainitsemallani tutkimusalueellani pohjansirkku tuntuu
vähentyneen
> kovasti, vaikka noiden tutkimusvuosien jälkeen en ole alueella
> liikuskellut
> muutoin kuin laskemalla siellä vuosittain yhden linjalaskentareittini.
> Täytyisi vissiin ottaa joskus enemmän aikaa ja kiertää kerran vielä
kaikki
>
> nuo muinaiset posimestat. Sama tilanne myös muualla täällä
> Pohjois-Savossa;
> esim. kahtena edelliskesänä kierrellessäni keltaväiskien perässä
reilusti
> toistakymmentä päivää kumpanakin kesänä Tiilikkajärven kansallispuiston
> aluetta, jossa luonnontilaisia soita pohjansirkuillekin sentään piisaa
> roppakaupalla ja jossa pohjansirkkuja ennen tapasi, törmäsin lajiin vain

> muutamia kertoja.
>
> Itse minun on omien selvitysteni pohjalta vaikea uskoa, että nykyinen
> pohjansirkun alho Suomessa olisi seurausta sopivien pesimäympäristöjen
> puutteesta tai siitä, että ojitetut suot olisivat lajin kannalta
jotenkin
> suboptimaalinen pesimäympäristö. Pohjansirkut ovat tykönämme pienen osan

> vuodesta ja suurimman osan ajasta ne koikkelehtivat kaakkoisilla
> talvehtimisalueillaan, jossa lajin edustajat oleskelevat erilaisilla
> kosteikoilla ja myös "pilvin pimein" kulttuuriympäristöissä (esim.
> riisipellot ja vastaavat) ja jossa ihmisten määrä on mitä on. Kyllä minä

> kuvittelen pohjansirkun talven aika kurjaksi siellä satojen miljoonien
> kiinalaisten ym. etelä- ja kaakkoisaasialaisten keskellä, jossa kaikki
> ympäristöt ovat kemiallisen ja muun sorttisen jyrän alla ihmisten
> toimesta.
> Arvelen, että ihmisten suora ja välillinen rasite kaikkia trooppisia
> talvehtijoitamme kohtaan on lisääntynyt dramaattisesti viime aikoina jo
> väestönkasvunkin ja sen seurannaisvaikutusten sekä
> teollistumis-/modernisoitumiskehityksen seurauksena. Useimmilla
> eurooppalaisilla sirkuilla harmaasirkusta alkaen nimenomaan
talviaikaisten
>
> ympäristöjen, ei niinkään pesimäaikaisten ympäristöjen muutokset on
> todettu
> kriittisiksi pesimäkantojen vähentymisiä analysoitaessa.
> Pohjansirkkukohtaloa taitavat kokea tällä hetkellä esim. punavarpunen
> kaakkoismuuttajana ja metsäkirvinen Afrikka-muuttajana (joiden
> pesimympäristöt eivät takuulla ole vähentyneet tai kehnontuneet
> kotomaassamme, mutta lajit ovat silti olleet kotvan aikaa
> kannankehityksensä
> alamäessä). Epäilenpä, että myös kultasirkun kohtalo on sidoksissa
> talvehtimisalueiden olosuhteissa tapahtuneisiin ihmisperäisiin
muutoksiin.
>
> terv. Markku Ukkonen
>
>
>
>