<html>
<head>
<style><!--
.hmmessage P
{
margin:0px;
padding:0px
}
body.hmmessage
{
font-size: 12pt;
font-family:Calibri
}
--></style></head>
<body class='hmmessage'><div dir='ltr'>Pahat: <br><br>Viikolla kaatopaikalle järjestetyllä vierailukäynnillä oli ilmeisesti viranomaisillekin saatu syntymään sellainen käsitys, että jätekeskuksen lintuongelma olisi ratkeamaan päin ja että paineilmakarkottimet todellakin toimisivat. Ei voi olla totta, kiroilin taas kerran itsekseni. Minä kun luulin, ettei kukaan täysijärkinen voisi ottaa niitä punaisia liehu-ukkoja tosissaan. Todistustaakka olisi siis jälleen meillä harrastajilla. Olisi pakko mennä taas Ruskon lintuhelvettiin, saappaat nilkkoja myöten rasvaisessa, uskomattoman pahalta haisevassa kurassa liukastelemaan ja kaivaa esille todisteet siitä, että lintuja takertuu verkkoon edelleen aivan liikaa.<br><br>Ajoin auton aumojen reunalle ja jätin lapset takapenkille pelaamaan tietokonepeliä. Isi käy vaan nopeasti katsomassa lintuja, huikkasin ovelta. Lintuverkon alla velloi satojen naakkojen massa. Jäteauto ajoi juuri pois kentältä. Ehkä siksi lokkeja oli vain ehkä parisenkymmentä. Naakkojen seassa oli ainakin mustavariksia.<br><br>Ensimmäinen takertunut lintu löytyi eteläverkosta. 3 kv harmaalokin päässä ja selässä käveli jo kymmeniä kärpästä. Menetetty tapaus, ajattelin. Olin kuitenkin unohtanut kirveen autoon. Seuraavaksi huomasin kattoverkosta roikkuvan kuolleen nuoren harmaalokin. Verkkoteltan luoteisnurkasta, perinteiseltä "apajalta" löysin kolme kituvaa lintua. Jalastaan takertunutta korppia en voinut millään jättää, vaikka tiesin meidän jo myöhästyvän iltapäivän ohjelmastamme. Hain autosta puukon ja ratkoin uskomattoman tiukkaan hirttyneen verkon jalasta irti. Ajattelin kokeilla pääsikö lintu lentoon. Korppi löikin siivillään vimmatusti, mutta liikkui vain maata viistäen. Ja tietysti se kauhoi suoraan jätteen vastaanottohalliin, jossa alkaa jo saapasvarsikin käymään lyhyeksi. Eihän sitä sinne kuitenkaan voinut jättää. Syöksyin perään, korpin siivistä lensi löyhkäävää nestettä kasvoilleni. <br><br>Kannoin korpin autoon. Lapset pitelivät neniään. Kaksi kuolemaa odottavaa harmaalokkia jätin tylysti korpinlöytöpaikan viereen. En jaksanut enää. Kädet tärisivät. Toinen verkosta raivokkaasti irti tempoillut lintu katsoo minua varmasti silmiin, kun käyn kohta nukkumaan.<br><br>Veimme korpin kotiin. Yritin soittaa kaatopaikan päivystäjälle, mutta puhelimeen ei vastattu. Tuskin se olisi auttanutkaan. Irrotetaan sitten maanantaina linnut, oli Johannekselle sanottu viime kerralla. <br><br>Vuorokauden saldo oli neljä takertunutta elävää lintua, joista kolme suurella todennäköisyydellä kuolee, ja 1--3 jo valmiiksi kuollutta lintua (kahden tarkkaa kuolinaikaa oli vaikea arvioida). Toinen liehu-ukoista makasi maassa. Se oli jotenkin taittunut, vaikka ilmaa kyllä edelleen virtasi sen sisään.<br><br>Kauniit:<br><br>Olimme tunnin myöhässä Siikajoella. Päivän lämpimin hetki oli käsillä eikä viivyttelylle ollut sijaa. Launo oli meidän kesän viimeinen tervapääsky. Se muutti meille heinäkuun puolenvälin jälkeen Raahesta. Nuoren linnun toisesta siivestä puuttui kolme pisintä sulkaa. Minulla ei ole aavistustakaan, miten se oli ne menettänyt. <br><br>Launo sai nimensä Muumien poliisimestarin yli-innokkaan veljenpojan mukaan. Se oli riehunut perheen mukana koko kesän kulkeneessa pääskylaatikossa jo kuutisen viikkoa. Nyt olisi aika. Kaikki muut kesän hoitopääskyt olivat lähteneet, kolme sinitaivaalle ja kaksi manan majoille.<br><br>Kiipesin Launon kanssa Merikylänlahden torniin. Yleisö pidätteli hengitystä alapuolella. Launon toinen siipi oli vielä kolme senttiä lyhyempi kuin toinen, mutta syksy hengitti niskaan. Olin testannut sen lentokykyä viimeksi eilen, jolloin se lensi jo melkein minulta karkuun.<br><br>Launo pyristeli kädessäni. Heitin sen ilmaan. Hyvä Launo!!! Sen siivet kantoivat hienosti. Launo ei menettänyt korkeutta lainkaan. Lintu teki kierroksen päälläni ja katosi pian kauas etelätaivaalle. <br><br>Rumat:<br><br>Aurinko teki jo laskuaan, kun tulin lasten ja koirien kanssa pienen mökkijärvemme rantaan. Järven rannassa oli sorsastajien auto. Huomasin, että veneemme pohjalla kasvoi ohraa. Minusta oli aivan mukavaa, että venettä lainattiin -- täällä oli vielä hitunen menneen maailman meininkiä jäljellä --- mutta pitikö juuri meidän venettä lainata sitä varten, että sillä vietiin pari päivää sorsastuksen alkua ennen ohraa lautalle ampumapiilon eteen?<br><br>Näin jo kaukaa, että sorsastajat olivat aivan mökkirannassamme. Hermoni olivat riekaleina. Tiuskasin miehille, etten haluaisi niuhottaa, mutta metsästyslain mukaan etäisyyttä asuinrakennuksiin tulisi olla vähintää 300 metriä. 150, miehet korjasivat. Voidaan me tästä siirtyäkin, sanoin toinen heistä rauhallisesti.<br><br>Mökillä minua alkoi harmittaa. Olisihan tuon voinut fiksumminkin hoitaa. Kirjoitin lapun, jossa pahoittelin räyhäämistäni ja kävin kiinnitämässä sen miesten auton tuulilasinpyyhkimeen. Se huvittaisi heitä varmasti, mutta olin räyhännyt viime aikoina aivan liikaa. Enhän minä tätä järveä omista. Paremmin täällä syrjäseudulla asiat luistavat, jos en heti kaikkia metsämiehiä suututa, ajattelin.<br><br>Kymmeneltä, 20 minuttia auringonlaskun jälkeen seisoin hämärtyvällä pihalla ja katselin puita, jotka alkoivat muuttua pehmeärajaisiksi hahmoiksi. Värit hävisivät. Hiljaisuuden halkaisi järveltä kantautunut laukaus.<br><br>***<br><br>Tällaista historian ensimmäistä Suomen luonnon päivää viettivät<br><br>Ari-Pekka, Taavetti ja Topias + Varjo, Välke ja Launo<br><br><br> </div></body>
</html>